Viime perjantaina mulla oli vapaapäivä. Kävin ostamassa piirustuslehtiön ja kaksi sivellintä Edgar Quinet metroaseman läheltä. Ostosten jälkeen menin kahville, oli lempeä syyssää.
Kahvila, johon menin on ajaton, se on varmasti ollut samanlainen jo kymmenien vuosien ajan. Vieressäni istui pohjoisafrikkalainen iloisesti tukuisa mies poltellen paksua kuubalaista sikaria. Hänellä oli sammarit, ruskeat niin kuin 70-luvulla konsanaan. Odottelin tarjoilijaa, kun kahvilassa alkoi soida 70-luvun telkkarisarjan Pyhimyksen koskettava ja melankolinen tunnusmusiikki, dim dim di dim, dim dim di dim. Yhtäkkiä tunsin olevani 70-luvulla. Täysin ja totaalisesti. Kadulla käveli värikkäästi pukeutunut nainen, enkä nähnyt juuri sillä hetkellä yhtään autoa. Pyörittelin käsissäni kahta sivellintä ja olin aivan omassa aikaputkessa. Säikähdin melkein kuoliaaksi kun tarjoilija varovaisesti selkäni takaa kysäisi mitä haluaisin tilata. Hän sanoi, ettei halunnut pelästyttää ja että näytin olevan aivan jossakin muualla. Tulin takaisin 2010-luvulle sydän jyskyttäen tuhatta ja sataa.
Se oli maaginen retki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti