Bye bye Boboland

Pariisissa on paljon boboja, niitä boheemeja porvareja. Tätä kylää voi jo kutsua Bobolandiksi, niinkuin yhdessä sarjakuvassa. Kuulemani perusteella ainakin puolet Pariisista on bobojen valtaamaa, itsekin asun sellaisessa kaupunginosassa. Tosin olen lähdössä, teen viimeisiä tarkastuksia asunnossa, roskat on viety, laukut pakattu pinkeiksi ja lentokin pitäisi lähteä aikataulussa ja Suomessa odottaa karmaiseva pakkanen. Eli en enää asu Bobolandissa.

Matkathan eivät päädy elokuvaleikkauksenomaisesti, vaan tästä lähtee uusi u-kurvi. Uusi sopeutuminen. Blogaan vielä matkaraporttini tähän kun olen asettautunut kotopuoleen.

Ei pidä kaivaa, jos on jo pohjalla

 

Eilen oli viimeiset tunnit ikonimaalausta. Kai tässä on vähitellen uskottava, että lähtöpäivä on lähellä. Se tuntuu vielä niin kaukaiselta, vaikka se on jo tällä viikolla. En nyt kuitenkaan ole pohjalla...

Ei pidä kaivaa, jos on jo pohjalla-sanonnan kuulin ikonimaalauskurssilla. Antaa asioiden olla vähän aikaa. Ikonimaalauksessa ei voi kiirehtiä, eikä oikein voi korjataakaan, ennen kuin värikerros on kuivunut. Jos yrittää, se menee vain pahemmaksi. Nykyään minusta on mukavaa kun voi vaan odottaa kuivumista, tietenkin sitä voisi olla supertehokkaampikin ja optimoida maalaamisensa, mutta miksi? Ja jos jää vähän kesken, niin palaan siihen myöhemmin. Vaikka olenkin yleensä suhteellisen määrätietoinen ja tulospainoitteinen, niin ikonimaalauksessa en.

Kuvataidekursseilla olen tutustunut uusiin ihmisiin ja vastaanotto on ollut lämmintä. Ryhmät ovat olleet varsin erilaisia ja kaikissa olen viihtynyt. Ja tietenkin taitoni ovat kehittyneet ja olen oppinut uudenlaisia tekniikoita. Olen hyvin tyytyväinen.

 

Taide on merkityksellistä

Näin on. Jokainen kokee taiteen omasta näkökulmasta ja joskus se puhuttelee ja joskus ei. Joku tykkää ja joku ei, tai siltä väliltä, taide on hyvin henkilökohtaista. Se siinä onkin mielenkiintoista.

Tänään tempaisin kaksi taidemuseota kerralla, Pariisin kaupungin modernin taiteen museon ja Louvren. Ensimmäisessä on Basquiatin näyttely, joka ei puhutellut ja Louvressa oli Antiikin unelmia-näyttely, joka ei puhutellut. Kaikki muu ympärillä tosin kyllä. Ei välttämättä positiivisessa muodossa, varsinkaan se alle 18-vuotiailta kielletty näyttely, yäk.  Ei vaan iskeny Basquiat eikä Antiikki. Luinkin, että B alkoi tehdä taidettaan aikoinaan vastaiskuna käsitetaiteelle ja kun olen käsitetaiteen ystävä, niin eipä ihme ettei kolahtanut. Musta kun on niin herisyttävää jos teoksessa on joku idis tai jotain, mille voi hyrähtää...Niin kuin Anu Tuomisen teoksissa. Ai juu, mulla ei ole enää tenttejä tänä vuonna!

Kun nyt olen ruvennut harrastamaan listauksia niin laitan vielä kokemuksellisen taidemuseolistan pienin kommentein.

Le Louvre 
Tunnetusti kokoelmat ovat kattavat teoksia Antiikista 1800-luvulle. Täältähän löytyy Mona Lisa ja muita kuuluisuuksia, mä olen kahlaillut lähinnä viime aikoina veistososastoja, veistoksia on loputtomiin. Suurenmoista.  http://www.louvre.fr/llv/commun/home.jsp

Musée d’Orsay
Kokoelma 1800- ja 1900-luvun alun teoksia, paljon impressionismia. Sieltä löytyy aikansa kuuluisimmat taiteilijat ja tietysti pari Redonin työtä, joista pidän erityisesti. Ja tietysti hieno ravintola. http://www.musee-orsay.fr/

L’Orangerie
 I800- ja 1900-luvun alun teoksia, erityisesti Monet’n Lumpeet. Tykkäsin kovasti Soutinen vinkeistä perspektiiveistä. http://www.musee-orangerie.fr/

Musée Maillol 
Näyttely Medicis’n  aarteet-näyttely, museolla on oma kokoelma, josta näin vain osan, kun näyttely vei niin paljon tilaa. Täällä on Seraphin de Senilisin teoksia, mutta suureksi pettymykseksi en niitä päässyt näkemään. http://www.museemaillol.com/

Le Centre Pompidou
Modernin taiteen teoksia ja nykytaiteen näyttelyistä. Orozcon näyttely oli puhutteleva. http://www.centrepompidou.fr/

Musée Rodin 
Pysyvä kokoelma on pääasiassa Rodinin teoksia, löytyy myös Claudelia, vaihtuvia näyttelyjä, tällä kertaa Henry Mooren. Paikka on upea ja Rodinilla on tosi rohkeita veistoksia, tosi rohkeita, tooooooosi rohkeita. http://www.musee-rodin.fr/accueil.htm

Musée Marmottan 
Monet’n teoksia ja kokoelma ihastuttavia kuvituksia keskiajalta renessanssiin.  http://www.marmottan.com/

Musée Gustave Moreau 
Moreaun teoksia, museo on taitelijan koti ja mielenkiintoinen paikka, varsinkin portaat. Pidän kovasti Moreaun teoksista.  http://www.musee-moreau.fr/

Le Petit Palais 
Pysyvä kokoelma on teoksia eri aikakausilta ja vaihtuvia näyttelyitä. Täällä on  Pariisin suurin ikonikokoelma ja museon ravintola-kahvila on kaunis, aivan liikutuin paikan kauneudesta. http://petitpalais.paris.fr/

La Maison Rouge 
Nykytaiteen vaihtuvia näyttelyitä. Mielenkiintoisia teoksia tällä kertaa.  http://www.lamaisonrouge.org/

Musée Zadkine 
Zadkinen veistoksia ja vaihtuvia näyttelyitä. Museon on pihan perällä ja siellä oli samalla vieraileva näyttely, jossa oli oivaltavia teoksia.  http://www.paris.fr/portail/loisirs/Portal.lut?page_id=6471

Musée Bourdelle 
Bourdellen veistoksia hänen kotiateljeessaan, vaikuttavia töitä. http://www.paris.fr/portail/loisirs/Portal.lut?page_id=6408

Musée Carnavalet 
Pariisin historia, suuri määrä muotokuvia.  http://www.paris.fr/portail/loisirs/Portal.lut?page_id=6468

Musée d’Art Moderne de la ville de Paris :
Modernin taiteen teoksia ja nykytaiteen näyttelyitä. Kävin Basquiatin näyttelyssä, joka ei puhutellut, mutta muuten mielenkiintoinen paikka. http://mam.paris.fr/

Le Grand Palais 
Vaihtuvia näyttelyjä.  http://www.grandpalais.fr/fr/Accueil/p-93-Accueil.htm

Cité de l’architecture et du patrimoine 
Arkkitehtuurin museo, kävin sarjakuva ja kaupunki-näyttelyssä ja se oli super.  http://www.citechaillot.fr/

Lisäys listaan Musée de Delacroix, pieni museo St-Germainissä. Sieltä löytyy paljon taidegallerioita Rue de Seineltä ja sen ympäristöstä. Ihastuttava ympäristö muutenkin, kauneuden etsijän tyyssija. 

Kuvanveistoa

Tänään oli viimeinen kuvanveistotunti, se meni mukavissa merkeissä.

Tenttejä edessä

Tenttiviikko on koittanut ja pitää lukea tenttiin, se on huomenna kello 8 aamulla (!?!). Mieluummin listaisin tähän vaikka kaikki muistamani Pariisin metroasemat kuin lukisin tenttiin....

Listaankin muistamiani avainjuttuja huomiseen tenttiin, tosi näppärää....

Cause-related marketing, filantropia, Friedman: business is business, Mintzberg: yritys ei ole tyhjiössä, Porter: strategista etua csr:llä, Naomi Klein: no logo & hikipajat, Maclagan: csr on osallistuva prosessi, Niken kriisi ja miten siitä ylös, Bop, Innovations ja transforming the business with NGOs ja hybridimalli: civil society, market and public authority. Eli miten työstää yrityksen yhteiskuntavastuu voittoa tuottavaksi.

Ai juu ja pitäiskö kauppatieteiden opiskelijoiden vannoa vala eettisyydestään? Näin tekevät jo osa Tunnettujen Yliopistojen Opiskelijoita Yhdysvalloissa ja vissiin Lontoossa myös. The Oath of Responsible Value Creation. Linkissä lisää: http://www.unglobalcompact.org/news/11-03-01-2010

Eikös eettisyys pitäisi olla jo osa käytöstä muutenkin ilman valanvannontaa ? Sitä on niin monenlaista. Tätä voisi pohtia loputtomiin... Pitää lukea tenttiin vai pitäiskö mun vielä listata niitä Pariisin metroasemia...

Pariisi sarjakuvien kautta

Minut vapautettiin pakollisesta ranskan kielen kurssista ESCE:ssä, sain kuitenkin tehdä sen itsenäisesti kirjoittamalla 25-sivuisen harkkatyön ja pitämällä 50-minuutisen esitelmän. Olin kiitollinen, ettei minun tarvinnut istua ranskan tunneilla kun ne eivät vastanneet tasoani, mutta sain harjoitusta kielestä oman kiinnostukseni ja tasoni pohjalta. Valitsin aiheeksi Pariisi sarjakuvien kautta.

Mielestäni ranskalainen sarjakuvakulttuuri on rikas. Valikoima on laaja ja genrejä löytyy. Vaikka paikallisessa kirjakaupassa ikäiseni mies lähestyi minua ja sanoi, että luuli vain poikien lukevan sarjakuvia, niin mielestäni hän ei ole oikeassa. Toki tässä tapahtumassa taisi käydä niin, etten, taaskaan, ymmärtänyt hänen varsinnaista pointtiaan....

Etsin harkkatyöhöni sarjakuvia, joissa on näkymiä Pariisista ja yllätyksekseni pidin aivan erilaisista teoksista kuin luulin. Tietenkin työssäni analysoin niitä, mutta jos joku haluaa tietää enemmän niistä, niin voin kertoa lisää tarvittaessa...

Kolme suosikkiani olivat ehdottomasti Bilalin Quatre? (suom. Neljä?), Dragon & Peetersin RG 1.  Rhiyad-sur-Seine ja Juillardin le Cahier Bleu (suom. Sininen vihko)

Sinisen vihkon tapahtumat saavat alkunsa kun linjan 6 metro pysähtyy asemien välille. Siinä nyt ei ole mitään epätavanomaista, mutta kyseinen linja menee maan päällä ja pysähtyessään asemien välillä näkymät pariisilaisten asuntoihin ovat esteettömät. Kun metro kulkee tavanomaista vauhtiaan, ei juuri näe mitään huomiota herättävää, mutta pysähtyneestä vaunusta voi jo keretä tarkkailemaan enemmän. Ei sillä, ettäkö tiirailisin sisälle, mutta silmämunat joskus kääntyvät tarkkailuasentoon, kuitenkin ehdottoman diskreetisti... Tarinan kaksi miestä näkevät alastoman naisen ja etsivät hänet kumpikin omalla tahollaan. Tarinan tapahtumat jotekin imaisivat minut mukanaan, kun olen usein ihmetellyt minkälaista olisi asua tuon metrolinjan vieressä. Häiritsisikö sen läheisyys? Linkissä kuva kirjasta: http://bd.casterman.com/albums_detail.cfm?id=2524

RG 1 Rhiyad-sur-Seine on tarina poliisista, joka selvittelee terrosistikytköksiä. Aihe on hiukan tiukka, mutta kirjan kuvat ovat antoisia, niissä on näppäriä perspektiivejä. Tarina on jouheva ja imaisi minut, niin että se piti lukea samalta istumalta. En kyllä osaa sanoa mikä siinä viehätti, ehkä sen elämänmakuisuus. Linkissä on kuva kirjasta ja siitä pääsee myös selailemaan sitä hiukkasen kohdasta feuilleter. Eritysesti ensimmäinen sivu on mielenkiintoinen. http://www.bd.gallimard.fr/ouvrage-A57907-rg.html

Erityisin ja ajatuksia herättävin on mielestäni Neljä?. Se on tarinasarjan viimeinen osa. Niissä mennään menneisyydessä, nykyajassa ja tulevaisuudessa ja ollaan ainakin Sarajevossa ja Pariisissa. Joskus minulla oli vaikeutta seurata sitä, mutta koin kiinnostavaksi Bilalin antaman tulevaisuudenkuvan, puhumattakaan hänen piirroksistaan.

Tulevaisuuden Pariisissa kuljetaan ja myös ollaan nykyisten kattojen korkeudella. Erityisen mielenkiintoinen on hänen kuvansa uskonnoista tai niiden suvaitsevaisuudesta. Kirkkojen sisäänpääsyissä lukee aina mille uskonnonharjoittajille pääsy on sallittu, esimerkiksi Sacré-Coeurin Basilikan katolla lukee: Vain katolisille. Toinen mielenkiintoinen pointti on tavaroiden vähyys. Kun nykyään puhutaan kulutusyhteiskunnasta ja miten ihminen identifioi itsensä kuluttamisen kautta, niin kirjassa ei juuri tavaroita näy. Toisaalta se tapahtuu niin yläilmoissa, ettei ne vissiin siellä lennä... Jäin kuitenkin pohtimaan, että menettääkö kuitenkin tavaran omistaminen merkityksensä tulevaisuudessa.

Tärkeäksi ominaisuudeksi kirjassa nousi haju. Sillä tunnistetaan toiset synteettisistä kaksoisolennoista ja jos itse ei esimerkiksi haista viinin tuoksua, voi epäillä itseään synteettiseksi kaksoisolennoksi. Huh huh. Kaikenlaista. Ja vielä vaikka mitä. Kirja kyllä herätti ajatuksia, varsinkin kun välillä tuntuu, että direktiivienmukaisuus tarkoittaa joskus hajuttomuutta ja mauttomuutta, oli sitten kyseessä kurkut tai juustot. Hajuttomuuteenko ollaan menossa? Linkissä on Bilalin albumeja:  http://bilal.enki.free.fr/oeuvres.php3?quelles_oeuvres=albums
Niissä on aika rankkojakin kuvia, joten en suosittele niitä perheen pienimmille.

Oli antoisaa tehdä harkkatyötä ja laitankin tähän vielä listan albumeista, joissa ollaan Pariisissa. Adèle Blanc-Sec on aina antoisaa luettavaa ja hänen seikkailujensa kautta näkee viime vuosisadan alun Pariisia näppärästi.
Pitäisi vissiin lukea tenttiin....

Beuriot & Richelle, Amours fragiles, Un été à Paris. Casterman 2006.
Bilal, Quatre ?, dernier acte. Casterman 2007.
Désert & Fab, Les Parisiens. Jungle 2007.
Dupuy & Berberian, Monsieur Jean, inventaire avant. Dupuis, 2003.
Dupuy & Berberian, Global Boboland. Flammarion, 2009.
Gibrat, Le vol du corbeau, premiére partie. Aire Libre, 2009.
Dragon & Peeters, RG, 1. Riyad-sur-Seine.Gallimard, 2007.
Juillard, Le cahier bleu.  Casterman 1994.
Malet, Tardi, 120, rue de la gare. Casterman 1996.
Stanislas & Rullier, Le manchot de la butte rouge, La vie de Victor Levallois. Les Humainoîdes Associés, 2003.
Tardi, Adèle Blanc-Sec, Le noyé à deux têtes. Casterman 2007.
Tardi, Adèle Blanc-Sec, Le démon de la tour Eiffel. Casterman 2007.

Poliisien lumisota

Tänään on satanut lunta, joka on pysynyt maassa. Lumisateesta innostuneena päätin lähteä ottamaan kuvia, joista sitten tekisin joulukortteja. Näin jo kaksi kuukautta sitten paikan, jonka näkymä on kuin luotu pariisilaisjoulukortiksi. Menin metrolla paikan päälle huomatakseni, ettei kohdettani voi oikeastaan kuvata kun sataa niin paljon lunta ja siitä näkyy vain hahmo. Miten ne lumihiutaleet eivät leijailletkaan hiljaisen kauniisti, vaan tuiskua tuli viistosti.

Päätin käväistä Pariisin kaupunginmuseossa ja ennen sitä vaeltelin Le Marais-kaupunginosassa. Se on Pariisin vanhimpia säilyneitä kaupunginosia, joka tosin oli viime vuosisadan alkupuolella purku-uhan alaisena, kun se oli kuulemma kovin epäterveellinen paikka. Le Corbusier suunnitteli sinne modernia arkkitehtuuria, mutta projektia ei koskaan aloitettu ja onneksi. Mielestäni Le Marais on viehättävä, varsinkin sen kujat ja ravintolat. Siellä on tarjolla reilusti kosher-ruokaa, suurimmat synagogat ovat siellä.

Minulla oli jonkinlainen mielikuva päämäärästäni, mutta jos näin jotakin viehättävää tai joulukorttimaista, niin suuntasin sinne ja huomasin yllätykseni kiertäväni ympyrää. Perinteistä. Yhdeltä kujalta käännyttyäni kuulin lumipallon humpsahtavan. Kaksi poliisia olivat lumisotaa katukäytävällä. Kun he huomasivat minut, niin he piilottivat lumipallonsa. Toinen toki sanoi minulle, että pitää käyttää hyväksi tällainen sää ja se saa sisäisen lapsen liikkeelle. Juuh, olin samaa mieltä ja totesin, että se tekee varmasti hyvää mielelle ja humps, lumipallo tumpsahti auton kylkeen. Hyvästelin heidät hymyillen.

Joulukorttikuvat jäi taas ottamatta.

Mozart ja kastraatio

Kävin konsertissa, jossa esitettiin Mozartin vähemmän tunnettuja teoksia.

Vaeltelin kaduilla viime perjantaina ja näin kauniin mainosjulisteen. Pysähdyin voimaakkasti tarkastelemaan sitä ja niin teki myös kadulla kävellyt mies. Törmäsimme. 

Hän kertoi mielipiteensä konserttipaikasta, että katolisten pitäisi ottaa oppia protestanteista kun tarjoavat konserttipaikkoja kirkoissaan ja että olisimme kuolleita, jos meillä ei olisi Mozartia ja Bachia. Kerroin hänelle, että henkilökohtaisesti kyllä preferoin Dvorakia, olen keskittynyt hänen musiikkiinsa viimeiset kaksi vuotta, se on niin melankolisen kepeää joskus, että voin kuvitella liehuvani 1800-luvulla. Mies kertoi, että hän kuuntelee Mozartia tai Bachia joka aamu ennen töihin menoa ja kysäisi, että olenko idästä. Sieltähän tulee niin paljon säveltäjiä, Chopin, Liszt, hittolainen, idästä on vaikka ketä! En todellakaan ole, vastasin. Olettekos katolinen? En. Tiesin!, hän sanoi. Sitten alkoi leijailla talven ensimmäiset lumihiutaleet taivaalta.

Toivotimme hyvät päivänjatkot ja päätin mennä konserttiin. Uskoisin kyllä, että katolisetkin järjestävät konserttejä kirkoissaan, olenhan käynyt sellaisessa. Ehkä en ymmärtänyt hänen pointtiaan.   

Orkesteri soitti Mozartia pehmeästi ja laulaja lauloi kauniisti. Orkesterinjohtaja kertoi PALJON Mozartin elämästä. Välispiikkejä oli melkein enemmän kuin musiikkia, se tuntui hassulta. Kuulin hämmentäviä asioita aikalaisten elämästä. Hän kertoi jotain sellaista mitä leidit nykypäivänä eivät ehkä tiedä joillekin kuoropojille tuolloin tehdyistä kastraatiosta. Kuulemma pojat eivät kuitenkaan menettäneet viriilisyyttään ja olivat suosittuja naisten keskuudessa myöhemmässä vaiheessa kun ei ollut ehkäisyongelmaa. Jaahas, jaahas. Enpä tiedä tämän tiedon paikkaansapitävyydestä, mutta välispiikissä kerrottiin näin.  Epäilen sitä, mutta en aio tutkia asiaa enempää. Minusta on nykypäivän perspektiivistä vaikeaa käsittää kyseisen operaation tekemista ihan ylipäätään. Ajat olivat toiset silloin. 

Ja mitäs vielä?

Miksi Mozart keksi laittaa vetskarin housuihinsa? Että saisi nopeasti avauksen Taikahuiluunsa.

Olen varannut monta konserttilippuja seuraaville viikoille.

Kuulen ääniä...

Olen alkanut kuulemaan ääniä. Olen alkanut kuulemaan ääniä naapurista. Ihmeellistä. Tänä aamuna kuulin jonkun harjoittelevan pianolla ja toissayönä joku nauroi kello 01.56. Siinäpä ne koko syksynä kuullut äänet ovatkin. Asun hyvin hiljaisessa talossa. Äitinikin kysäisi käydessään täällä, että asuuko täällä ollenkaan muita, kun ei kuulu mitään.

Kyllä tässä talossa asuu muitakin, eli minulla on naapureita. Olen nähnyt heitä ja jonkun kanssa vaihdan pari sanastakin, mutta ennen kaikkea haistan ylä- ja alakerran naapureiden kokkaamiset. Aivan jumalaisia tuoksuja.

Viistosti alhaalla asuvat naapurit söivät terassillaan kun oli vielä lämmintä ja ne tuoksut tulivat aivan sohvalleni saakka. Joskus vilkaisin vaivihkaisesti parvekkeltani heidän kattauksiaan, olen siis kyttääjä, ja suunnittelin onkivani jonkun kananjalkasen heidän pöydältään. Heillä oli pitkiä sunnuntailounaita ja lopuksi sikarinpolttoa.

Katutason naapurit kokkaavat etnisempää keittiötä. Ihanat tuoksut valtaavat nenäni ja kuolareagoin joka kerta kun tulen kotiin ja menen ulos heidän ruoka-aikaan. Nämä tuoksut eivät tule sohvalleni saakka, hyvä niin, se olisi jo liikaa mikroruokailijalle. Joskus kohtaan tämän talouden rouvan ulko-ovella tupakalla, tai ainakin oletan hänen olevan kyseisen talouden rouva. Usein hänellä on vielä mukanaan punkkua lasillinen, ihan mihin aikaan tahansa päivästä.

Kaikki talossa kohtaavat tervehtivät toisiaan kohteliaasti. Onhan se vähintä mitä voi tehdä kohdatessaan tuntemattoman, joka liikkuu samoissa tiloissa. Käsittääkseni tervehtimisellä on toisenlainenkin tehtävä kuin kohteliaisuus. Sillä nuuskitaan, että millaisella mielellä ja asialla kohdattu on. Tervehdin kaikkia, ja jos joku ei oikein vastaa, niin epäilykseni heräävät. Ei siitä, että kohdattu ei ole kohtelias, vaan millähän asialla hän mahtaa liikkua talossa. Onko kenties vilunkia tapahtumassa?

Taloon ei periaatteessa pääse sisään kuin koodeilla, mutta varsinkin päivisin tänne pääsee sisään aika helposti. Asuntojen ovissa on vähintäänkin kolme lukkoa, joten avaamista riittää. Tässä talossa on toimistoja ja erinäisiä firmoja tuossa toisessa rapussa, joten täällä liikuskelee kaiken näköistä porukkaa. Tervehdin heitä kaikkia. Jos joku vain pälyilee ja luimuilee, eikä vastaa, niin se vaikuttaa epäilyttävältä. En toki tiedä mitä tehdä, mutta ainakin varmistan, että jälkeeni ovet tulevat hyvin kiinni. Kerran kävi niin, että samalla ovenavauksella kolme luimuilevaa miestä tuli sisään, eivätkä tervehtineet, pälyilivät vain piponsa alta. En avannut heille toista ovea. Teeskentelin, että olin unohtanut jotakin ja käännyin pois. Ainahan voin esittää ranskaa osaamattomaa ulkomaalaista, joka osaa vain tervehtiä.

Eli jos on liikkeellä pahat mielessä, niin varmasti pitäisi vaan tervehtiä reilusti, tulee luottamuksen tunne...Minulla ei olisi mitään vastaan, jos joku nipistäisi naapurini roskapussin, joka on ollut jo usemman viikon oven vieressä. Toki se on kierrätysroskaa, eikä haise. Joka tapauksessä tervehtiminen on tärkeää, tapahtui se sitten millä kielellä tahansa, ei sillä ole niin välillä vaikka suomeksi huitaisisi päivää, kunhan osoittaa reilun mielensä ja aikeensa.

Kun nyt olen kovasti kertonut naapureistani, niin laitan kuvan omasta asunnostani, olen intaantunut hankkimaan kukkia ja sen sellaista. Ihan viihdyn mukavasti.

Mennään bussilla!

Olen tänään ajellut koko päivän bussilla. Pariisin bussiverkosto on kattava ja mikäs on ajellessa kun on kuukausikortti eikä ollut kiirettä! Täytyy sanoa että, kaupunki näyttää hyvin erilaiselta kuin metroperspektiivistä... Tosin bussikartta on hiukkasen haastavampi kuin metrokartta, mutta mitäs väliä sillä oli kun mulla ei ollut tarkkaa päämäärää, sen kun hyppäsin seuraavaan bussiin. Välillä käväsin kahvilla  tai syömässä ja lopuksi glögillä.

Pääsin kunnolla tarkkailemaan eri kaupunginosia, kovin näkyy paroni Haussmannin vaikutus tässä kaupungissa. Kyseinen henkilöhän puratti keskiaikaisen Pariisiin ja rakennutti uudenlaisia asuintaloja, eli näitä vaaleita, alle 35 metriä korkeita kerrostaloja. Tietenkin hän myös rakennutti suuret bulevardit ja uudisti viemäriverkkoa, mikä varmasti oli aikoinaan erittäin hyvä päätös. Pariisi on nyt kaunis 1800-lukulainen kaupunki. Tosin aika tasaisesti haussmanilainen, viehättävä sellainen kuitenkin.

Jossakin vaiheessa iltapäivällä näin viehättävän näköisen kirkon yhden bussipysäkin lähettyvillä ja menin kirkkoon sisälle. Siellä oli hautajaiset, käännyin aika äkkiä takaisin kadulle ja hyppäsin seuraavaan bussiin.
Menin sitten kahville.

Kauppiksen tämän päivän tunnit oli peruttu omien kurssieni osalta, siksipä villisti ajelin onnikalla kylää ristiin rastiin. Kiva päivä.

Glögi

Eilen avattiin Champs-Élyséen joulutori. Maistoin siellä paikallista glögiä. Se maistui amarettomaiselle.

Beaujolais Nouveau

Eilen saapui Beaujolais Nouveau-viini. Kävin maistamassa. Se on mielestäni mehuista ja mutkatonta tänä vuonna.

Kuka haluaa mennä naimisiin poikani kanssa?

Olen koukussa. Olen koukussa ohjelmaan, jonka nimi on Kuka haluaa mennä naimisiin poikani kanssa. En seuraa yleensä BB:tä, en Maalaisjussille morsianta tai vastaavia, mutta nyt olen tiukasti telkkarin ääressä kun viisi äitiä etsivät pojillensa puolisoa yhteistyössä poikien kanssa. Tai jotakin sinne päin.

Oikeastaan ohjelma on mielestäni niin rajamailla, että ihmettelen miten sitä edes näytetään. Rehellisesti sanoen, en voi edes uskoa, että se on totta tai että siinä olevat henkilöt ovat oikeita, eikä näyttelijöitä, mutta silti katson sitä ja se tulee taas tänä iltana. Näen ohjelman äitien ja poikien suhteen olevan erikoinen.

Viimeksi yksi pojista kysyi yhdeltä morsmaikkukandidaateista, että onko hän mies. Mitäh? Kun naiselle oli tehty niin paljon kauneusleikkauksia, niin se aiheutti epäilyksiä. Poika pyysi anteeksi tytöltä äitinsä käskystä. ÄITINSÄ KÄSKYSTÄ! Voi hyvä luoja. Ja tyttö haluaa jatkaa kilvassa mukana. Minä ihmettelen.

Entä sitten ohjelman macho-tyyppi? Oi joi. En voi edes kuvailla miten hän kohtelee kandidaatteja ja miten hänen äitinsä on täysin poikansa takana sataprosenttisesti ja kaiken lisäksi hän haluaisi, että yksi kandidaateista suurentaisi rintojaan, että hänen poikansa voisi kävellä rannalla tämän kanssa. Huh huh!

Ja miten minä olen jäänyt koukkuun tähän ohjelmaan? Kaikkien näitten vuosien jäljeen ilman tositelkkariohjelmia, nyt sitten retkahdin. En voi kuin ihmetellä voimakkaasti. Enää pari tuntia, niin se alkaa...

Ulkomailla oleskelu avartaa.
 

ESCE on avannut mielensä

Koulu, jossa olen erasmusvaihdossa on Ecole Superieure du Commerce Exterieure eli ESCE. Se on yksityinen kauppakorkea ja ymmärtääkseni sen opiskelijat maksavat noin 8000 euroa vuodessa lukukausimaksua. Se on mielestäni  paljon, hyvin paljon, mutta sijoitus tulevaisuuteen, kuten eräs opiskelija mainitsi.

Kurssitarjonta on laajaa ja opiskelu on kontrolloitua meikäläisen näkökulmasta. Merkittävä ero mielestäni on kaikilla kursseilla oleva pakollinen läsnäolo, jos on poissa, pitää tuoda joko lääkärintodistus tai kurssiarvosanasta vähennetään tietty prosenttimäärä sen mukaan kuinka paljon olet ollut poissa. Muistaakseni kaksi tai kolme poissaoloa ilman lääkärintodistusta alentaa jo niin merkittävästi arvosanaa, että on aika mahdotonta päästä kurssista läpi.

Mksi ihmeessä opettajat ja koulun hallinto haluavat, että kursseilla käydään? Koska siellä osallistutaan keskusteluun! Näin on. Se on hyvin yksinkertaista. Varsinkin kielten tunneilla, näen että on enemmän kuin tarpeellista ilmaista itseään suullisesti ja näin ollen täytyy olla paikalla, että pystyisi puhumaan muiden kanssa ja että opettaja kuulee tuotetun puheen, jotta hän saa kuvan siitä, mitä opiskelijaa osaa ja pystyy näin arvioimaan suorituksen. Henkilökohtaisesti en näe mitään syytä, miksi en kävisi tunneilla, tietenkin joskus voi tapahtua jotakin ennalta odottamatonta, mutta se on asia erikseen.

Tämän koulun innovatiivisuus on omaa luokkaansa. Mielestäni ESCE on toteuttanut jo LUTin Open your mind-ideaa jo kolme vuotta. Se alkoi tarjota opiskelijoilleen valinnaisia kursseja, joista toisen ja neljännen vuoden opiskelijoiden täytyy valita kaksi.  Heidän on kokonaisuudessaan suoritettava neljä valinnaista kurssia. Ja mitä kursseja! Olin aivan ällistynyt kurssitarjonnasta kun näin listan ensi kerran. Tarjolla on kursseja, kuten Intia tänään, Muodin historia, Filologia, mytologia ja viestintä nyky-yrityksessä, Nykytaide, Viinitietous- ja talous ja lista jatkuu mitä mielenkiintoisimmilla teemoilla. Itse valitsin kurssit Katseita kaupunkiin ja Nykytaide, luovuus ja yritys ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen valintoihini. Sieltä löytyy kyllä lähempänä kauppatieteitäkin olevia kursseja, kuten Markkinointi ja kestävä kehitys tai Onnistuminen Italian markkinoilla. Kolmessa vuodessa kurssitarjonta on kolminkertaistunut.

Olen kysellyt ranskalaisilta opiskelijoilta mitä mieltä he ovat kursseista ja kaikki, joilta olen kysynyt, ovat olleet erittäin tyytyväisiä. Heidän mukaansa ne tuovat uutta näkökulmaa ja voi valita jotakin mikä tosiaan kiinnostaa. Kurssien opettajina toimii koulun omia opettajia ja vierailevia asiantuntijoita. Omasta kokemuksesta voin suositella enemmän kuin lämpimästi näitä valinnaisia. Sieltä löytyy myös englanninkielisiä kursseja. Olen ymmärtänyt, että ESCE on ensimmäisiä kauppakouluja Ranskassa, jotka tarjovat tälläisia kursseja osana omassa ohjelmassaan. Mikä innovatiivisuus! Aivan upeata. He ovat avanneet mielensä!

Kävin 70-luvun Pariisissa

Viime perjantaina mulla oli vapaapäivä. Kävin ostamassa piirustuslehtiön ja kaksi sivellintä Edgar Quinet metroaseman läheltä. Ostosten jälkeen menin kahville, oli lempeä syyssää.

Kahvila, johon menin on ajaton, se on varmasti ollut samanlainen jo kymmenien vuosien ajan. Vieressäni istui pohjoisafrikkalainen iloisesti tukuisa mies poltellen paksua kuubalaista sikaria. Hänellä oli sammarit, ruskeat niin kuin 70-luvulla konsanaan. Odottelin tarjoilijaa, kun kahvilassa alkoi soida 70-luvun telkkarisarjan Pyhimyksen koskettava ja melankolinen tunnusmusiikki, dim dim di dim, dim dim di dim.  Yhtäkkiä tunsin olevani 70-luvulla. Täysin ja totaalisesti. Kadulla käveli värikkäästi pukeutunut nainen, enkä nähnyt juuri sillä hetkellä yhtään autoa. Pyörittelin käsissäni kahta sivellintä ja olin aivan omassa aikaputkessa. Säikähdin melkein kuoliaaksi kun tarjoilija varovaisesti selkäni takaa kysäisi mitä haluaisin tilata. Hän sanoi, ettei halunnut pelästyttää ja että näytin olevan aivan jossakin muualla. Tulin takaisin 2010-luvulle sydän jyskyttäen tuhatta ja sataa.

Se oli maaginen retki.

Harrastuksia Pariisissa



Ensimmäinen harjoitustyöni kuvanveistossa, oma käsi.



Näin lomaviikon jälkeen on taas totuttauduttava hetki, ennen kuin pääsee arkirytmiin takaisin. Tuntuu hitaalta. Kiertelin viime viikon taidemuseoissa ja kahviloissa, se oli mukavaa. En ole aivan kaikkia kiinnostavia näyttelyitä vielä nähnyt, joihinkin on niin pitkät jonot, etten jaksa toistaiseksi jonottaa. Lippujahan voi varata etukäteen, mutta niin hurjiin sitoumuksiin en ole vielä valmis, että tietäisin seuraavana päivänä mihin innostun lähtemään.

Kuvataidetta olen harrastanut täällä oman mittapuuni mukaan runsaasti, kursseilla ja näyttelyissä. Tosin en ole vielä löytänyt hetkiä, että menisin vaikka puiston laitaan piirtelemään. Toisaalta minua ei kiinnosta tällä hetkellä vaatteet päällä olevat ihmiset, puhumattakaan maisemistä tai asetelmista. Alastoman ihmisen piirtäminen on lumoavaa. Elävän, alastoman mallin löytyminen voi olla hankalaa, jos kadulta sellaisita yrittää etsiä. Koitin tässä yhtenä päivänä etsiä netistä kuvaa alastomasta ihmisestä ja löysinkin... mutta ne eivät oikein vastanneet sitä mitä halusin, sieltä löytyi erityyppisiä poseerauksia, mutta kovin pornahtavia. 

Alaston nainen, 30 minuuttia

Kuvissa on joitakin harjoitelmia kuvanveistosta ja elävän mallin piirustuksesta. Jotkut poseeraukset kestävät minuutin ja toiset jopa 45 minuuttia. Itse pidän minuutin mittaisista poseerauksista, silloin en ajattele liikaa, annan vain kynän kulkea.

Alaston nainen, minuuutti



Alaston nainen, jokunen minuutti

Kuvien alla on kerrottu kuinka kauan oli aikaa tehdä piirros. Kaikki piirustukset ovat jääneet kesken, kotonahan voisí viimeistellä niitä, mutta olen jättänyt ne sellaiseksi kuin ne poseerauksen päättyessä olivat. Kurssit ovat olleet erittäin antoisia, voisin jatkaa niitä täällä Pariisiissa aivan hyvin seuraavan keväänkin. Aion jatkaa näitä harrastuksiani Lappeenrannassa, olen oppinut valtaisasti tämän syksyn aikana. Elämä lyhyt, taide pitkä.

Alaston mies, yli tunti

Kansainvälinen harkkatyöskentely

Tänään alkoi lomaviikko, kauppiksessa ei ole opetusta, kuvataidekurssejakaan ei ole muuta kuin elävän mallin piirustus. Ihmeellistä. Vaikka olenkin vuorotteluvapaalla, niin aktiviteettia on riittänyt aivan jopa stressiin saakka.

Eräällä kauppiksen kurssilla tehtävänä oli analysoida huippuyhteiskuntavastuulliseksi noteerattu yritys. Tällä kurssilla on ollut ihan kiitettävästi artikkeleita luettavana ja läksynkuulustelua ja analyysin piti kruunata kurssin puoliväli. Kurssi on englanninkielinen.

Meidän ryhmä valitsi analysoitavansa yrityksensä ja ensimmäinen tapaaminen oli kaksi viikkoa ennen esitystä ja palautusta. Meitä oli pohjoisesta minä, kaksi idästä ja kolme etelästä, kaikki Euroopan maista. Tosin yksi eteläinen oli ensimmäisestä tapaamisesta pois äkillisen menon takia, mikä oli harmi, koska hän oli se, joka pystyi englanninkieliseen vuorovaikutukseen parhaiten.

Minulle yritysesittely ja analyysin tekeminen ei tuottanut vielä paniikkia ensimmäisen tapaamisen jälkeen ja lupauduin tarkistamaan harkkatyön kieliasun. Ja eikun vain töihin!

Noh, sunnuntaina, neljä päivää ennen palautusta olin melkein saanut kaikki tekstit ja ne mitkä olin saanut, saivat minut valvomaan useamman tunnin seuraavan yön aikana. Yöunien menettämistä tapahtuu minulle nykyään todella harvoin. Ajattelin reilusti kysäistä sähköpostilla toisilta lupaa tehdä muutoksia tekstien pituuteen, koska sivuja oli jo tuossa vaiheessa tuplasti liikaa, emmekä olleet oikein vielä puolessa välissä työtä. Pyysin vielä lisäämään viitteet, mikä minusta on tavallista kun tuotetaan tällaista tekstiä.

Idästä tuli suostumus, mutta etelästä tuli negatiivissävytteistä viestiä. He kokivat, että väitän heidän kopioivan ja sanoivat tehneensä niin paljon ponnisteluja englanninkieliseen tuotokseen, etteivät halunnnet lyhentää tekstiä. Ohhoh. Tietenkin pahoittelin, etten ollut ilmaissut itseäni heille selkeällä tavalla, mutta en todellakaan ajatellut heidän kopioivan, viitteet vain puuttuivat ja työn kannalta ei voi kauheasti suoltaa tekstiä, kun se pitää saada mahtumaan kokonaisuudessaan kymmenelle sivulle. Kahdeksan sivua on silloin mielestäni liikaa heidän osuudessaan.

Sitten tuli vähän ajan päästä viesti siltä poissaolleelta ja hän halusi ehdottomasti, että kaikki, isolla kirjoitettuna, ovat paikalla kun nähdään seuraavan kerran, mutta kun hänellä on niin tiukka aikataulu, niin on vaikeata löytää sopiva rakonen tapaamiselle. Onneksi sellainen löytyi tiistai-illalla.

Sillä tapaamisella yritimme saada kokoon työtämme ja selvittää miten edetä analyysin kanssa. Seuraavaksi minun piti selittää mikä on analyysi ja miten sellaisesta kirjoitetaan. Otti tiukille. Ja seuraavana päivänä tapasin osan porukkaa ja katsastimme analyysiosion. Voin aivan vilpittömästi myöntää, että tässä kohtaa olin vain tyytyväinen jos jotakin analyysin tapaista ilmestyi, en jaksanut enää kauheasti panostaa omaan osuuteeni, kunhan vain saamme jotain kurottua kokoon. Koko ajan minulta kysyttiin varmennusta, että onko tämä hyvä, tehdäänkö tämä näin, jne. Enhän minäkään ollut opiskellut tuota ainetta aikaisemmin, joten tietoni olivat samalla pohjalla kuin muiden ryhmäläisten, joten varmuudella en pystynyt vastaamaan.

Onneksi muut hoitivat voimapistenäytöksen kokoamisen, kun minä yritin saada tekstiin yhteneväisyyttä ja analyyttistä otetta. Vielä palautusta ja esitystä edeltävä yönä kirjoitin apinan raivolla harkkatyötä yhteen saakka yöllä ja seuraavana aamuna tulostin sen.

En enää jaksanut panostaa esitelmään, olin aivan poikki, takeltelin sanoissa ja kun opettaja näytti, että on vain kaksi minuutia jäljellä, niin ohitin reilusti pari diaa. Joka tapauksessa niitä esityksiä oli kaiken kaikkiaan seitsemän, eikä kukaan tainnut kuunnella ketään. Olin tyytyväinen, että saimme työmme ainakin siedettävälle tasolle. Kaikki muut ryhmän jäsenet olivat kirjoittaneet paperille mitä aikoivat sanoa osuudessaan esityksensä aikana, minunkin olisi pitänyt tehdä niin, mutta minulta oli energia loppu, yksinkertaisesti.

Tämän prosessin aikana minulle tuli täytenä yllätyksenä jotkut asiat, vaikka olenkin ollut tietoinen niistä jo viikkoja sitten, muun muassa englannin kielen taso. Viittaukset ja analyysinteon olin olettanut tapahtuvan sutjakkaammin, koska kurssi on kuitenkin maisteri-tason kurssi. Tässä työssä minulle oli erittäin paljon hyötyä muidenkin kielten kuin englannin osaamisesta.

Sen verran tarkkailin muita ryhmiä, että kireitä ilmeitä näkyi jonkin verran ja kuulemma muillakin oli ollut tilanteita, kuten amerikkalaiset sanovat. Meidän ryhmän tiimihenki oli kuitenkin hyvä ja pystymme pääsemään yli vaikeuksista ja juttelemaan iloisesti keskenämme. Toiset kysyivät, että haluanko vielä jatkaa harkkatöiden tekoa heidän kansaan ja tietenkin haluan, meillä nyt vuorovaikutuksellinen tiimi! Ne idän tiimiläiset kutsuivat jopa minut bileisiin viime viikolla, miten liikuttavaa...

Nyt odotan kiinnostuksella arvosanaa työstämme, lomailen kuitenkin antaumuksella, olenhan vuorotteluvapaalla!

Ja aina vaan lakkoja...

Lakkoja riittää ihan kiitettävästi, muttta toistaiseksi aina olen päässyt kulkemaan kulloiseenkin päämäärääni. Uutisissa ilmoitettiin taas uusista mobilisaatiopäivistä. Välillä tuskastuttaa voimakkaasti kun metroa joutuu odottamaan kauan, joskus jopa 15 minuuttia, ja se on kauan se! Onneksi metrokäytävillä on lämmintä. Sitkeitä mielenosoittajia ovat nämä ranskalaiset. He perustelevat kovasti eläkeikänsä oikeellisuudesta, että he aloittavat työelämänsä aikaisemmin kuin muut eurooppalaiset, joten turha on perustella heille vetoamalla muihin eurooppalaisiin. Tosin mielestäni he voisivat ruveta myös laskemaan kuinka monta työ/palkkapäivää he menettävät kun ovat niin usein lakossa, mutta on kai asioita, joita ei voi rahassa laskea...

Linkissä kompakti video lokakuiseen taidokkaaseen mielenosoitukseen http://www.youtube.com/watch?v=2O9QEMHzIvY. Toisaalta minusta on ihailtavaa, että ranskalaiset uskaltautuvat marssimaan kaduille kertomaan mielipiteensä, eikä piileksitä lammasmaisesti jupisten selkien takana tai hyväksytä kaikkea nielemättä, toisaalta taas asioita voi nähdä niin monelta kantilta. Mene ja tiedä, hoh hoh hoijaa.

Kolmas kahden päivän lakko

Koin kahden päivän lakon, aina vaan samasta asiasta, eläkeiästä. Tällä kertaa se vaikutti kulkureittini metrolinjoihin, joko pidentyneinä odotusaikoina tai järjettömän täynnä oleviin metrovaunuihin. Tällä kertaa huumorin kukka oli kireänä.

Eilen kotimatkalla noin yhdeksän aikoihin samaan vaunuun tunkeutui hiprakassa oleva maalaishenkinen, ehkä jo eläkeiässä (ranskalaisten) oleva mies. Poskien punotuksesta päätellen, hän oli ehkäsen nautisteskellut jo pidempäänkin aikuisten tuhmaa mehua.

Hän kertoi kovaan ääneen seuraavaa: "Ensin pää ja sitten työnnät, niin se menee". Kaikki nauroivat hänen kommenteilleen. Hän jatkoi kommenttejaan, ne olivat aika toistuvia saman työntöasian ympärille. Jossakin vaiheessa hän tokaisi, että heill kotpuolessa karjaakin kohdellaan paremmin kuin Pariisin metrossa. Tokaisu sai minut mietteliääksi.

La Défense, jossa kauppis on, Pariisin kaupungin ulkopuolella ja sinne on vaikka mitä liikenneyhteyksiä. Ruuhka-aikana ihmislaumojen siirtymiset muistuttavat karjalaumaa ja niitä on paljon, käyhän tuossa kaupunginosassa 160 000 henkilöä töissä päivittäin. 160 000! Se on valtaisa määrä ja minulle käsittämätön. Onkohan Tampereella niin paljon asukkaita? Ja ne pitäisi aamuisin lahdata työpäivisin kaiken maailman vehkeillä yhteen kaupunginosaan, huh huh.

La Défense ei ole suosikkipaikkojani tässä kylässä, ei todellakaan, vaikkakin se on kiinnostava urbanismin kannalta. Iltaisin siellä ei juurikan liiku paljon ketään, joten kuvittelisin sen aika karuksi paikaksi iltaisin. Päivällä siellä on niin paljon populaa, että voi vain ihmetellä miten paljon erilaisia ihmisiä maa päällänsä kantaakaan. Vikkonloppuisin siellä käydään shoppailemassa jättimegagiga suuressa ostoskeskuksessa. Sekin on niin iso, että en jaksa oikeen tallustella siellä paljoakaan. Onhan siellä kuitenkin rautakauppa...

Näin koin kolmannen lakon.

Asuminen Pariisissa

Asuminen Pariisissa on kallista, se on hyvin yksinkertaista. Itselläni oli onnea löytää kohtuuhintainen asunto mukavasta kaupunginosasta, sen vuokra vastaa luultavimmin Lappeenrannan keskustan pienten kaksioiden vuokraa ilman saunaa. Neliöitä asunnossani on 17 ja ne ovat hyvin tarkkaan käytössä, kun aukaisen vuodesohvan, niin se peittää melkeimpää 2/3 asunnosta. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen asuntooni, onhan se lähellä metroasemaa ja siten kaikki on lähellä. Talokin on rauhallinen eikä liikenteen melua kuulu.

Olen tarkkaillut asuntojen myyntihintoja kaupunginosassani ja onhan ne kalliita. Suurinpiirtein viisikymmentä neliöinen kaksiö maksaa noin 300 000 - 350 000 euroa näillä kulmilla. Minulla ei ole selkeätä käsitystä pariisilaisten palkkatasosta, mutta aika kauan saa varmasti maksella heidänkin palkoillaan näitä hintoja. Lappeenrannan asuntoni tämänhetkisellä myyntihinnalla saisin tästä kaupunginosasta noin seitsemän neliön ullakkohuoneen, jonka suihku on käytävällä. No se jos mikä, olisi mahtavaa...Kyllä tästä kylästä toki löytyy huokeampaakin asumusta, mutta aika laitamaille täytyy mennä.

Tila on luksusta. Olen tässä viime päivinä valmistellut ikonlautaani tuossa keittokaapissa ja kieltämättä kaipaillut isoa keittiötäni Lappeenrannassa. Jänisliiman ja liidun keittäminen ja sekoittelu on helpompaa kun on edes hiukkasen laskutilaa hellan vieressä. Toki näinkin se on onnistunut.

Pieni tila ei innosta kokkaamiseen, joten ei ihme, että tämä kaupunki on täynnä ravintoloita ja puistoissa on paljon ihmisiä kun siellä sitä tilaa on. En sitten tiedä ovatko pienet tilat ovat seurausta siitä, että tarjontaa on ulkopuolella ja tarvetta ei ole rakentaa isoja keittiöitä vai että, ulkopuolinen tarjonta on kasvanut, koska on pieniä keittiöitä ja populaa on vain tullut lisää.

Mene ja tiedä, olen kovin iloinen joka tapauksessa tämän kaupungin ravintoloiden kirjosta. Kauppiksenkin ravintolan ruuat ovat erinomaisia, mutta ne tilat... LUT:in ruokalan näkymät ovat kyllä kauniit, ihan näin mainitakseni. Ravintolat ovatkin sitten jo ihan oma aiheensa.

Hyvää Joulua!

Uskomatonta, mutta tänään lähimarkettiin oli saapunut joulusuklaat! Vaikka tunnustaudunkin täysin jouluhurahtaneeksi, niin tämä on nyt sentään ihan liian aikaista! Korttelin krääsäkaupan ovenpieleen on ilmestynyt muovijoulukuusia! Mitä tämä oikein on?!? Onko joulupukinmaa siirtynyt Pariisiin? Hyvä tavaton.

Sunnuntai-iltapäivä suur-Pariisissa

Kurssilla Katseita kaupunkiin on tehtävänä tutustua Pariisin vieressä olevaan kaupunkiin nimeltä Saint Denis. Pariisia ympäröi monentyyppisiä lähiöitä, jotka ovat kuitenkin omia kaupunkejaan ja Saint Denis on yksi niistä. Kieltämättä minulla oli negatiivinen kuva kyseisestä alueesta. Jokaiselle kurssilaiselle on annettu oma tarkoin rajattu tarkkailukohde ja sitä pitää havainnoida kaikin aistein ja sitten kirjoittaa sen perusteella raportti.

Läksin matkaan puolelta päivin. Saavuin metroasemalle ja nousin ylös ja alue näytti juuri siltä, miltä olinkin sen kuvitellut näyttävän. Jonkin verran roskia siellä täällä ja suuria katuja, siirtolaisperäisiä asukkaita. Vaeltelin siellä ympäriinsä. Mielikuvani vain vahvistui, kunnes tulin Ranskan sähkölafkan viereiselle alueelle, josta se oli myynyt maapalstaansa ja sinne oli rakennettu kerrostaloja. Ne olivat hyvinhoidettuja ja ympärillä oli laventeli- ja ruusuistutuksia.

Kävelin vielä eteenpäin ja viheralueet olivat aina vain ihastuttavimpia. Havaitsin kymmenkunta ihmistä pöydän ympärillä nurmen vieressä ja lähestyin hitaasti heitä ja ajattelin kävellä ohi huomaamattomasti, mutta eräs nainen pysäytti minut ja kysyi, että haluaisinko nauttia pöydän antimista. Hän kertoi, että heillä on asukasyhdistys, jonka takoituksena on parantaa alueen viihtyvyyttä. Otin kutsun vastaan ja juttelin tovin ihmisten kanssa, he kertoivat mitä kaikkea he olivat tehneet alueella ja minä kuuntelin korva tarkkana.

Se oli aivan ihastuttava tapahtuma, ei ainoastaan sain haastatteluja tehtävääni, mutta kuuntelin liikuttuneena miten paljon nämä ihmiset olivat tehneet saadakseen asuinalueensa viihtyisemmäksi ja alue näytti kauniilta. Kunta oli laittanut istutukset, mutta asukkaat huolehtivat, että ne pysyvät kunnossa. Nyt he halusivat kutsua muita sunnuntai-iltapäivän viettoon ja kertoa toiminnastaan ja kannustaa heitä pitämään paikat kunnossa. He tekivät minuun suuren vaikutuksen. Ihailtavaa aktiivisuutta.

Läksin Saint Denistä iloisin mielin ja mielikuvani paikasta oli kovin toisenlainen kuin aamulla ennen vierailuani. Saavuin omaan kortteliini, jossa oli taiteiden festarit. Lähikatu oli suljettu ja se oli täynnä taiteenmyyntikojuja ja konsertteja ja runonlausuntaa. Nautin kupillisen kahvia kuunnellen reggaeta ja ostin pienen grafiikkateoksen.

Kaiken kaikkiaan tämä sunnuntai-iltapäivä oli oikein mukava, lämmintäkin oli yli 20 astetta.

      

Rautakauppakulttuuri

Kävin tänään rautakaupassa. Se oli suurinpiirtein samanlainen kokemus kuin silloin kun käyn kotopuolen rautakaupassa. Sain harhailla suurten hyllyjen välissä etsien tarvittavia tavaroita aivan yksikseni, eikä myyjiä näkynyt moniakaan ja jos näkyi, niin heillä oli kiire päästä eroon minusta. Kuinka kotoista! Ainoa merkittävä ero oli turvamies ovella, sellaista en ole vielä kotopuolessa nähnyt.

Vaikuttaisi siltä, että rautakauppoissa on oma kulttuurinsa. Joskus seitsemänkymmentäluvulla Spedellä oli mainio rautakauppasketsi, jossa käy ilmi kyseisten kauppojen palveluhalukkuus. Asiakas koettiin taakaksi. Oman kokemukseni perusteella tämä ei-niin-palvelualtis-kulttuuri olisi säilynyt. Toki myönnän, että onhan se parantunut, varsinkin maaliosastolla, mutta siinä kohtaa kun tänään myyjä vain tokaisi, että ottakaa se puulevy hyllystä ja tuokaa tänne, niin sahaan sen määrämittaan, niin raivostutti. Joo, otan vaan ja vien sahattavaksi. Ne levyt olivat isoja ja painavia ja en edes ylttänyt niihin! Kihisytti. Ja sitä myyjää en nähnyt enää ollenkaan. Toiset olivat nihkeästi lähestyttäviä, kun eihän he tietenkään olleet puuosaston henkilökuntaa, joten luovutin.

En olisi voinut kuvitella, että joudun käymään isossa rautakaupassa täällä Pariisissa, kun täällä on näppäriä alan pikkuliikkeitä ihan omassa korttelissa. Niissä myydään kaikenlaista tarviketta lampusta maaliin. Niin kuitenkin on, että minun pitäsi hankkia ikonimaalauslauta, joka täytyy itse pohjustaa. Ihan niin suurta valikoimaan pikkukaupoissa ei ole, valitettavasti. Huomenna yritän uudestaan.

Toinen rannan tekeminen

Tänään koin toisen lakon. Ei tuntunut missään, enkä huomannut mitään erityistä, tosin televisiossa keskustellaan kovasti lakoista. Metroja meni kai vähemmän, niin ainakin kuulutettiin silloin tällöin. Ja pääsin istumaan kunnolla, kerrankin. Joten se siitä lakosta.

Istuessani metrossa matkalla koululle, pala menneisyyttäni istuutui minua vastapäätä.

Matonpesua ranskalaisittain

Kunnon matonpesu mattolaiturilla järven rannalla on parasta kesässä. Mäntysuovan tuoksun, sileäksi kuluneen laiturin,aaltojen liplatuksen ja auringonpaisteen yhdistelmä on kesä. Muistelen lämmöllä lapsuuden kesiä, joilloin menimme mummon kanssa mattoja pesemään. Ukki vei pappatunturilla matot pärekorissa pesupaikalle, mummo pesi matot, me lapset huuhtelimme ne uiden niitten kanssa järvessä ja sitten söimme eväät, karjalanpiirakoita ja punaherukkamehua. Mehu taisi olla koskenkorvapullossa, jos oikein muistan. Sitten ukki tuli taas pappatunturillaan ja vei matot kotiin. Aurinko paistoi aina.

Vieläkin kesieni huippuhetkiä on mattojen pesu. Tosin niiden kuljetus ei enää tapahdu pappatunturilla. Vaikka olenkin pessyt mattoni täällä Pariisissa, se ei ollut syksyni huippuhetkiä, missä ajauduin muistelemaan lapsuuden kesiä. Ei todellakaan.

Ensinnäkin täällä matto pitäisi viedä pesulaan. Kun minulla on takaraivossa vieläkin ajatus, että matot pitää pestä itse, niin tässä eräänä päivänä intaannuin matonpesuprojektiin. Uloshan mattoa ei voi viedä, kun ei ole oikein paikkaa mihin viedä. Voihan niitä täällä jossakin olla, mutta paikan etsiminen ei kauheasti innostanut. Pihaa ei ole, kadulle ei voi mennä pesemään, parvekkeella ei voi pestä. Jo mattojen puistelukin on vaikea operaatio, puistelen varovaisesti parvekkeelle ja lakaisen sitten mahdolliset roskat, eihän niitä koskaan paljoakaan ole... Alapuolella kun on terassiparveke, joten sen asunnon asukkaat eivät varmasti olisi kauhean iloisia, jos saisivat roskat parvekkeelleen tai pöydälleen.

Joten sitten ostin kuivapesujauhetta. Todella raikastavaa. Ripottelin pesujauhetta maton päälle, hieroin sen pehmeällä harjalla ja imuroin jauheen pois puolen tunnin kuluttua. Hui hai, ja matto oli pesty. Ei tullut mieleen lapsuuden kesä, eikä matto tunnu puhtaalta, vaikka se sitä varmaankin on. Toki matto on nyt pesty.

Seuraavaksi suunnittelen, että vuokraan marketista mattopesurin, mutta se painaa niin paljon. Aina on vaikeutta...

CSI Paris

Launtaina menin kahvituokiolle läheiseen katukahvilaan. Lueskelin Friedmanin antoisaa artikkelia yrityksen yhteiskuntavastuusta, aivan aivan, lauantai-iltapäivällä auringonpaisteessa, parempaakaan en keksinyt. Pitihän mulla on joku paperinivaska mitä räpeltää. Siemailin maitokahviani rauhallisesti,  kunnes yhtäkkiä kolmen metrin päästä alkoi kuulua korottunutta vuoropuhelua. Jostakin oli ilmestynyt kaksi poliisia ja toinen heistä piti yhtä nuorta miestä käsivarresta kiinni. Ympärillä oli noin kymmenkunta ihmistä ja kaikki ilmeisesti halusivat sanoa sanasensa asiasta. En millään kuullut mitä he sanoivat, ainoa lause minkä erotin oli, että miksi te ette pidätä meitä arabeja. Ja hop, toinen poliiseista laittoi käsiraudat miehelle, jota oli pitänyt käsivarresta. Höristin korviani aivan avoimesti, että saisin tietää mitä oli tapahtunut.

Aloitin keskustelun viereisen pöydän madamen kanssa ja arvioimme kovasti mitä oli luultavasti tapahtunut. Esitimme toisillemme mahdollisia syitä pidätykseen. Analysoimme tapahtumia tavallisesta poikkeavaksi. Ihmettelimme kovasti poliisien määrää. Kolmessa minuutissa paikalle oli tullut kuusi polkupyöräpoliisia ja kolme poliisiautoa lisää. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät niin nopeasti? Paikalla oli yhteensä 14 poliisia, joten arvioisin, että kyseessä ei ollut pelkkä taskuvarkaus. Naapuripöydän monsieur lähestyi tapahtumapaikkaa, mutta hänkään ei päässyt selville siitä, mitä oli tapahtunut. Harmillista. Hälytysajossa oleva paloautokin sattui paikalle, juuri kun huuto oli kovimmillaan.

Kaksi miestä vietiin poliisiautolla pois. Tämän jälkeen poliisit hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet paikalle. Tapahtuman keskellä ollut mies tuli kahvilaan ja sanoi, että hän (miehestä) oli tosi aggressiivinen. Ketä hän tarkoitti, en tiedä. Kukaan ei tohtinut kysyä häneltä tapahtuneesta, minä vain esitin arvelujani naapuripöytäläisten kanssa. Mitä ihmettä tapahtui?

Tällaista täällä erasmuslaisen korttelissa. Värikästä on. Voin tunnustaa, että olin tapahtuneesta utelias aivan julkisesti, mitä yleensä en ole Suomessa ja muutenkin olen alkanut seurata ranskalaisia viihdeuutisia televisiosta, mitä en tee ollenkaan Suomessa. Kyllähän minun pitää olla ajan tasalla, siitä mitä  tapahtuu piipöleille. Kun puhutaan julkkispiireistä, niin heitä sanotaan people:ksi, eli ranskalaisittain piipöl. Ja täytyyhän minun tutustua tähän kortteliin, jossa asun, joten tapahtumien analysointi kahvilassa on tärkeä elementti integroitumisprosessissa. Minulle on ilmeisesti kehittymässä kaksoishenkilöllisyys.

La vie est belle

Tänä aamuna alkoi se, mitä olin jo kuukauden ajan jännittänyt: Pariisin Kuvataideakatemian elävän mallin piirustuskurssi. Piirsin neljä tuntia niin intensiivisesti, etten edes tajunnut nälkääni tai janoani. Se oli kertakaikkisen ihanaa, se piirtäminen ja vielä niin upeassa ympäristössä.

On ihmeellistä, miten asioita katsoo eri tavalla kun niistä pitäisi löytää valot ja varjot. Ihmisestäkin tulee objekti, joka pitäsi saada paperille. Joskus myöhemmin voin sitten yrittää hakea tulkintaa ja sielua, tämä on kuitenkin ensimmäinen kurssini, joten etenen rauhallisesti.

Kurssilaiset ovat kaikenikäisiä miehiä ja naisia, toisin kun useasti suomalaisilla vastaavilla kursseilla, joilla naisia taitaa olla tiukka enemmistö. Opettaja kiertelee luokassa ja antaa henkilökohtaista ohjausta postiivisessa hengessä.  Kurssikaveritkin antavat positiivista palautetta. Oikein kiva ja mukava tavata muitakin ranskalaisia kuin koulun.

Ai juu, onhan mulla niitä kauppatieteen kurssejakin École Superieure du Commerce Exterieuressä. Kivoja kursseja, yritysviestintää, yrityksen yhteiskuntavastuuta, ranskaa ja näköaloja kaupunkiin. Kaikkiin on ihan riittäviin tehtävää, ei käy aika pitkäksi. Koulussa vastaanotto on ollut ystävällistä ja kaikki on sujunut hyvin. Se siitä, kiva paikka.

Täällä on 26 astetta ja lähden kahville korttelin kuppilaan, la vie est belle!

La grève - rannalta lakkoon

No niin, ensimmäinen lakko on koettu. Ranskan kielen sana lakko, la grève, tulee sanasta ranta. Silloin joskus kun työväestö alkoi osoittaa mieltään ensimmäisiä kertoa lakkoilemalla, he kokoontuivat rannalle, muistaakseni juuri Seinen rannalle. Heitä alettiin kutsua rantalaisiksi ja he tekivät rantaa. Tämä kyseinen ranta sana ei tarkoita kuitenkaan sellaista rantaa, jolla otetaan aurinkoa.

Niin sitten tapahtui, että toissapäivänä julkiset liikennevälineet kulkivat osittain ja jotkut postit ja muut lakkoempatiaa osoittavat lafkat olivat kiinni. Lakolla ei ollut suurta vaikutusta elämääni, tosin matka metrolla kesti suuntaansa kymmenen minuuttia tavallista pidempään. Metro oli täynnä, niin täynnä, ettei tarvinnut pitää edes kiinni mistään elottomasta metalliputkesta pysyäkseen pystyssä, vaan kaikki tukivat toisiaan. Ohhoh sitä läheisyyttä.

C'est la fête - tämä on juhlaa, sanoi eräs mies tunkiessaan metroon sisälle. Luulen, ettei lausahdukseen kuitenkaan sisältynyt mitään erotiikkaa.

Melkein kaikki metrolinjat kulkivat vähintään puolittain, ainoastaan linjan 14 metrot kulkivat kaikki. Kyseinen linja on täysin automaattinen, joten se luultavasti tarvitsee käynnistyäkseen jonkinlaisen napin painalluksen, oli se sitten digitaalinen tai muovinen nappi.

Minulle heräsi toiveikas ajatus tuosta toimivuudesta, että olisipa kaikki metrolinjat automaattisia, niin ei tarvitsisi huolestua kaiken maailman lakoista. Toisaalta, tästä tuli mieleeni serkkuni pieni metallinen vihreä junarata, jonka hän sai joulupukilta seitsemänkymmentäluvulla. Kun nappia painoi, niin juna kiersi ympyrää ja sitä me seurasimme tarkasti. Jotenkin idea täysin automaattisesta metrosta tuntuu vielä kevyesti karmaisevalta. Kenellä on sitten se iso valtaa pitävä sormi, joka painaa nappia? Entä kun se menee lakkoon? Vai olisiko kaikki automaattista, ettei edes sormea tarvita? Miten suuri valta olisikaan sillä sormella!

Onko minusta kehittymässä aito postmodernisti, joka näkee liian vallan luovuttamisen koneille riskinä? Näen sieluni silmin tulevaisuuden metron kuin sen seitsemänkymmentäluvun vihreän metallisen junaradan, jota käynnistyksen jälkeen seuraa usea silmäpari. Ja heillä on valtaa.

Vive la difference!

Viisitoista vuotta sitten läksin Ranskasta vannoen, että en ikinä palaa tähän maahan. En ikinä. Täällä Ranskassa nyt kuitenkin olen. Viikko Pariisissa on mennyt nopeasti Erasmus-kuvioissa kaikkien parikymppisten kanssa, olen ollut aktiivisesti tapahtumissa, kävin jopa aperitiivillä baarissa. Olen kuitenkin erilainen erasmuslainen ikäni puolesta.

Joskus silloin entisessä elämässäni Ranskassa jouduin käsittelemään erilaisuuttani, se ei liittynyt ikään. Olin ollut jo pitkään maassa ja kielitaitokin kehittyi mukavasti. Pystyin kommunikoimaan jokseenkin vaivatta eri tilanteissa ja sain positiivista palautetta ranskan kielen taidostani, eli sitä kehuttiin.Monesti minua luultiin ranskalaiseksi kielitaitoni takia. Onhan se mukavaa kun kielitaitoa kehutaan, mutta jossakin kohtaa huomasin, että tämä ärsytti minua. Aluksi vastasin kommentteihin, että olenhan ollut maassa jo kauan tai olen opiskellut paljon tai puhun kotona joka päivä ranskaa tai olen ranskan kielen opettaja. Ja hymyilin väkinäisesti. Vähitellen luovuin väkinäisestä hymystä ja sanoin kommentoijille, että on itsestään selvää, että puhun jo hyvin edellä mainituista syistä. Lopulta kommentit aiheuttivat minussa aggressiivisuutta ja teki mieli huutaa ja ravistaa, että lopettakaa! Se oli outoa.

Jossakin vaiheessa minun piti pysähtyä miettimään, että miksi ihmeessä tämä aiheuttaa niin suuria negatiivisia tunteita. Vastaus tuli yhtenä päivänä: en hyväksynyt, että minua pidetään erilaisena ranskalaisten joukossa, olisin halunnut sulautua joukkoon. Koin, että kommentit osoittivat erilaisuuteni. Asialle oli tehtävä jotakin ja tein omat ratkaisuni, että pääsin elämässä eteenpäin. Ja se helpotti, hyväksyin erilaisuuteni ja että olisin aina erilainen tässä maassa. Toki tässä maassa en todellakaan ole ainoa, mutta minua ei viedä lentokoneella valtion laskuun takaisin kotimaahani, joten on niitä erilaisuuksiakin erilaisia.

Nykyään kommentit ranskan kielen taidostani eivät ärsytä. Eikä myöskään ne kommentit, joita olen saanut erottuvana erasmuslaisena, ainakaan toistaiseksi.

Paris, c'est toujours l'amour

 Elämässä on asioita, jotka ovat voimakkaampaa kuin minä. Lähden siis Pariisiin.



  Pate jääköön unholaan.



http://lemmikkimuisto.com/