Kävin tänään rautakaupassa. Se oli suurinpiirtein samanlainen kokemus kuin silloin kun käyn kotopuolen rautakaupassa. Sain harhailla suurten hyllyjen välissä etsien tarvittavia tavaroita aivan yksikseni, eikä myyjiä näkynyt moniakaan ja jos näkyi, niin heillä oli kiire päästä eroon minusta. Kuinka kotoista! Ainoa merkittävä ero oli turvamies ovella, sellaista en ole vielä kotopuolessa nähnyt.
Vaikuttaisi siltä, että rautakauppoissa on oma kulttuurinsa. Joskus seitsemänkymmentäluvulla Spedellä oli mainio rautakauppasketsi, jossa käy ilmi kyseisten kauppojen palveluhalukkuus. Asiakas koettiin taakaksi. Oman kokemukseni perusteella tämä ei-niin-palvelualtis-kulttuuri olisi säilynyt. Toki myönnän, että onhan se parantunut, varsinkin maaliosastolla, mutta siinä kohtaa kun tänään myyjä vain tokaisi, että ottakaa se puulevy hyllystä ja tuokaa tänne, niin sahaan sen määrämittaan, niin raivostutti. Joo, otan vaan ja vien sahattavaksi. Ne levyt olivat isoja ja painavia ja en edes ylttänyt niihin! Kihisytti. Ja sitä myyjää en nähnyt enää ollenkaan. Toiset olivat nihkeästi lähestyttäviä, kun eihän he tietenkään olleet puuosaston henkilökuntaa, joten luovutin.
En olisi voinut kuvitella, että joudun käymään isossa rautakaupassa täällä Pariisissa, kun täällä on näppäriä alan pikkuliikkeitä ihan omassa korttelissa. Niissä myydään kaikenlaista tarviketta lampusta maaliin. Niin kuitenkin on, että minun pitäsi hankkia ikonimaalauslauta, joka täytyy itse pohjustaa. Ihan niin suurta valikoimaan pikkukaupoissa ei ole, valitettavasti. Huomenna yritän uudestaan.
torstai 30. syyskuuta 2010
torstai 23. syyskuuta 2010
Toinen rannan tekeminen
Tänään koin toisen lakon. Ei tuntunut missään, enkä huomannut mitään erityistä, tosin televisiossa keskustellaan kovasti lakoista. Metroja meni kai vähemmän, niin ainakin kuulutettiin silloin tällöin. Ja pääsin istumaan kunnolla, kerrankin. Joten se siitä lakosta.
Istuessani metrossa matkalla koululle, pala menneisyyttäni istuutui minua vastapäätä.
Istuessani metrossa matkalla koululle, pala menneisyyttäni istuutui minua vastapäätä.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Matonpesua ranskalaisittain
Kunnon matonpesu mattolaiturilla järven rannalla on parasta kesässä. Mäntysuovan tuoksun, sileäksi kuluneen laiturin,aaltojen liplatuksen ja auringonpaisteen yhdistelmä on kesä. Muistelen lämmöllä lapsuuden kesiä, joilloin menimme mummon kanssa mattoja pesemään. Ukki vei pappatunturilla matot pärekorissa pesupaikalle, mummo pesi matot, me lapset huuhtelimme ne uiden niitten kanssa järvessä ja sitten söimme eväät, karjalanpiirakoita ja punaherukkamehua. Mehu taisi olla koskenkorvapullossa, jos oikein muistan. Sitten ukki tuli taas pappatunturillaan ja vei matot kotiin. Aurinko paistoi aina.
Vieläkin kesieni huippuhetkiä on mattojen pesu. Tosin niiden kuljetus ei enää tapahdu pappatunturilla. Vaikka olenkin pessyt mattoni täällä Pariisissa, se ei ollut syksyni huippuhetkiä, missä ajauduin muistelemaan lapsuuden kesiä. Ei todellakaan.
Ensinnäkin täällä matto pitäisi viedä pesulaan. Kun minulla on takaraivossa vieläkin ajatus, että matot pitää pestä itse, niin tässä eräänä päivänä intaannuin matonpesuprojektiin. Uloshan mattoa ei voi viedä, kun ei ole oikein paikkaa mihin viedä. Voihan niitä täällä jossakin olla, mutta paikan etsiminen ei kauheasti innostanut. Pihaa ei ole, kadulle ei voi mennä pesemään, parvekkeella ei voi pestä. Jo mattojen puistelukin on vaikea operaatio, puistelen varovaisesti parvekkeelle ja lakaisen sitten mahdolliset roskat, eihän niitä koskaan paljoakaan ole... Alapuolella kun on terassiparveke, joten sen asunnon asukkaat eivät varmasti olisi kauhean iloisia, jos saisivat roskat parvekkeelleen tai pöydälleen.
Joten sitten ostin kuivapesujauhetta. Todella raikastavaa. Ripottelin pesujauhetta maton päälle, hieroin sen pehmeällä harjalla ja imuroin jauheen pois puolen tunnin kuluttua. Hui hai, ja matto oli pesty. Ei tullut mieleen lapsuuden kesä, eikä matto tunnu puhtaalta, vaikka se sitä varmaankin on. Toki matto on nyt pesty.
Seuraavaksi suunnittelen, että vuokraan marketista mattopesurin, mutta se painaa niin paljon. Aina on vaikeutta...
Vieläkin kesieni huippuhetkiä on mattojen pesu. Tosin niiden kuljetus ei enää tapahdu pappatunturilla. Vaikka olenkin pessyt mattoni täällä Pariisissa, se ei ollut syksyni huippuhetkiä, missä ajauduin muistelemaan lapsuuden kesiä. Ei todellakaan.
Ensinnäkin täällä matto pitäisi viedä pesulaan. Kun minulla on takaraivossa vieläkin ajatus, että matot pitää pestä itse, niin tässä eräänä päivänä intaannuin matonpesuprojektiin. Uloshan mattoa ei voi viedä, kun ei ole oikein paikkaa mihin viedä. Voihan niitä täällä jossakin olla, mutta paikan etsiminen ei kauheasti innostanut. Pihaa ei ole, kadulle ei voi mennä pesemään, parvekkeella ei voi pestä. Jo mattojen puistelukin on vaikea operaatio, puistelen varovaisesti parvekkeelle ja lakaisen sitten mahdolliset roskat, eihän niitä koskaan paljoakaan ole... Alapuolella kun on terassiparveke, joten sen asunnon asukkaat eivät varmasti olisi kauhean iloisia, jos saisivat roskat parvekkeelleen tai pöydälleen.
Joten sitten ostin kuivapesujauhetta. Todella raikastavaa. Ripottelin pesujauhetta maton päälle, hieroin sen pehmeällä harjalla ja imuroin jauheen pois puolen tunnin kuluttua. Hui hai, ja matto oli pesty. Ei tullut mieleen lapsuuden kesä, eikä matto tunnu puhtaalta, vaikka se sitä varmaankin on. Toki matto on nyt pesty.
Seuraavaksi suunnittelen, että vuokraan marketista mattopesurin, mutta se painaa niin paljon. Aina on vaikeutta...
maanantai 13. syyskuuta 2010
CSI Paris
Launtaina menin kahvituokiolle läheiseen katukahvilaan. Lueskelin Friedmanin antoisaa artikkelia yrityksen yhteiskuntavastuusta, aivan aivan, lauantai-iltapäivällä auringonpaisteessa, parempaakaan en keksinyt. Pitihän mulla on joku paperinivaska mitä räpeltää. Siemailin maitokahviani rauhallisesti, kunnes yhtäkkiä kolmen metrin päästä alkoi kuulua korottunutta vuoropuhelua. Jostakin oli ilmestynyt kaksi poliisia ja toinen heistä piti yhtä nuorta miestä käsivarresta kiinni. Ympärillä oli noin kymmenkunta ihmistä ja kaikki ilmeisesti halusivat sanoa sanasensa asiasta. En millään kuullut mitä he sanoivat, ainoa lause minkä erotin oli, että miksi te ette pidätä meitä arabeja. Ja hop, toinen poliiseista laittoi käsiraudat miehelle, jota oli pitänyt käsivarresta. Höristin korviani aivan avoimesti, että saisin tietää mitä oli tapahtunut.
Aloitin keskustelun viereisen pöydän madamen kanssa ja arvioimme kovasti mitä oli luultavasti tapahtunut. Esitimme toisillemme mahdollisia syitä pidätykseen. Analysoimme tapahtumia tavallisesta poikkeavaksi. Ihmettelimme kovasti poliisien määrää. Kolmessa minuutissa paikalle oli tullut kuusi polkupyöräpoliisia ja kolme poliisiautoa lisää. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät niin nopeasti? Paikalla oli yhteensä 14 poliisia, joten arvioisin, että kyseessä ei ollut pelkkä taskuvarkaus. Naapuripöydän monsieur lähestyi tapahtumapaikkaa, mutta hänkään ei päässyt selville siitä, mitä oli tapahtunut. Harmillista. Hälytysajossa oleva paloautokin sattui paikalle, juuri kun huuto oli kovimmillaan.
Kaksi miestä vietiin poliisiautolla pois. Tämän jälkeen poliisit hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet paikalle. Tapahtuman keskellä ollut mies tuli kahvilaan ja sanoi, että hän (miehestä) oli tosi aggressiivinen. Ketä hän tarkoitti, en tiedä. Kukaan ei tohtinut kysyä häneltä tapahtuneesta, minä vain esitin arvelujani naapuripöytäläisten kanssa. Mitä ihmettä tapahtui?
Tällaista täällä erasmuslaisen korttelissa. Värikästä on. Voin tunnustaa, että olin tapahtuneesta utelias aivan julkisesti, mitä yleensä en ole Suomessa ja muutenkin olen alkanut seurata ranskalaisia viihdeuutisia televisiosta, mitä en tee ollenkaan Suomessa. Kyllähän minun pitää olla ajan tasalla, siitä mitä tapahtuu piipöleille. Kun puhutaan julkkispiireistä, niin heitä sanotaan people:ksi, eli ranskalaisittain piipöl. Ja täytyyhän minun tutustua tähän kortteliin, jossa asun, joten tapahtumien analysointi kahvilassa on tärkeä elementti integroitumisprosessissa. Minulle on ilmeisesti kehittymässä kaksoishenkilöllisyys.
Aloitin keskustelun viereisen pöydän madamen kanssa ja arvioimme kovasti mitä oli luultavasti tapahtunut. Esitimme toisillemme mahdollisia syitä pidätykseen. Analysoimme tapahtumia tavallisesta poikkeavaksi. Ihmettelimme kovasti poliisien määrää. Kolmessa minuutissa paikalle oli tullut kuusi polkupyöräpoliisia ja kolme poliisiautoa lisää. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät niin nopeasti? Paikalla oli yhteensä 14 poliisia, joten arvioisin, että kyseessä ei ollut pelkkä taskuvarkaus. Naapuripöydän monsieur lähestyi tapahtumapaikkaa, mutta hänkään ei päässyt selville siitä, mitä oli tapahtunut. Harmillista. Hälytysajossa oleva paloautokin sattui paikalle, juuri kun huuto oli kovimmillaan.
Kaksi miestä vietiin poliisiautolla pois. Tämän jälkeen poliisit hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet paikalle. Tapahtuman keskellä ollut mies tuli kahvilaan ja sanoi, että hän (miehestä) oli tosi aggressiivinen. Ketä hän tarkoitti, en tiedä. Kukaan ei tohtinut kysyä häneltä tapahtuneesta, minä vain esitin arvelujani naapuripöytäläisten kanssa. Mitä ihmettä tapahtui?
Tällaista täällä erasmuslaisen korttelissa. Värikästä on. Voin tunnustaa, että olin tapahtuneesta utelias aivan julkisesti, mitä yleensä en ole Suomessa ja muutenkin olen alkanut seurata ranskalaisia viihdeuutisia televisiosta, mitä en tee ollenkaan Suomessa. Kyllähän minun pitää olla ajan tasalla, siitä mitä tapahtuu piipöleille. Kun puhutaan julkkispiireistä, niin heitä sanotaan people:ksi, eli ranskalaisittain piipöl. Ja täytyyhän minun tutustua tähän kortteliin, jossa asun, joten tapahtumien analysointi kahvilassa on tärkeä elementti integroitumisprosessissa. Minulle on ilmeisesti kehittymässä kaksoishenkilöllisyys.
lauantai 11. syyskuuta 2010
La vie est belle
Tänä aamuna alkoi se, mitä olin jo kuukauden ajan jännittänyt: Pariisin Kuvataideakatemian elävän mallin piirustuskurssi. Piirsin neljä tuntia niin intensiivisesti, etten edes tajunnut nälkääni tai janoani. Se oli kertakaikkisen ihanaa, se piirtäminen ja vielä niin upeassa ympäristössä.
On ihmeellistä, miten asioita katsoo eri tavalla kun niistä pitäisi löytää valot ja varjot. Ihmisestäkin tulee objekti, joka pitäsi saada paperille. Joskus myöhemmin voin sitten yrittää hakea tulkintaa ja sielua, tämä on kuitenkin ensimmäinen kurssini, joten etenen rauhallisesti.
Kurssilaiset ovat kaikenikäisiä miehiä ja naisia, toisin kun useasti suomalaisilla vastaavilla kursseilla, joilla naisia taitaa olla tiukka enemmistö. Opettaja kiertelee luokassa ja antaa henkilökohtaista ohjausta postiivisessa hengessä. Kurssikaveritkin antavat positiivista palautetta. Oikein kiva ja mukava tavata muitakin ranskalaisia kuin koulun.
Ai juu, onhan mulla niitä kauppatieteen kurssejakin École Superieure du Commerce Exterieuressä. Kivoja kursseja, yritysviestintää, yrityksen yhteiskuntavastuuta, ranskaa ja näköaloja kaupunkiin. Kaikkiin on ihan riittäviin tehtävää, ei käy aika pitkäksi. Koulussa vastaanotto on ollut ystävällistä ja kaikki on sujunut hyvin. Se siitä, kiva paikka.
Täällä on 26 astetta ja lähden kahville korttelin kuppilaan, la vie est belle!
On ihmeellistä, miten asioita katsoo eri tavalla kun niistä pitäisi löytää valot ja varjot. Ihmisestäkin tulee objekti, joka pitäsi saada paperille. Joskus myöhemmin voin sitten yrittää hakea tulkintaa ja sielua, tämä on kuitenkin ensimmäinen kurssini, joten etenen rauhallisesti.
Kurssilaiset ovat kaikenikäisiä miehiä ja naisia, toisin kun useasti suomalaisilla vastaavilla kursseilla, joilla naisia taitaa olla tiukka enemmistö. Opettaja kiertelee luokassa ja antaa henkilökohtaista ohjausta postiivisessa hengessä. Kurssikaveritkin antavat positiivista palautetta. Oikein kiva ja mukava tavata muitakin ranskalaisia kuin koulun.
Ai juu, onhan mulla niitä kauppatieteen kurssejakin École Superieure du Commerce Exterieuressä. Kivoja kursseja, yritysviestintää, yrityksen yhteiskuntavastuuta, ranskaa ja näköaloja kaupunkiin. Kaikkiin on ihan riittäviin tehtävää, ei käy aika pitkäksi. Koulussa vastaanotto on ollut ystävällistä ja kaikki on sujunut hyvin. Se siitä, kiva paikka.
Täällä on 26 astetta ja lähden kahville korttelin kuppilaan, la vie est belle!
torstai 9. syyskuuta 2010
La grève - rannalta lakkoon
No niin, ensimmäinen lakko on koettu. Ranskan kielen sana lakko, la grève, tulee sanasta ranta. Silloin joskus kun työväestö alkoi osoittaa mieltään ensimmäisiä kertoa lakkoilemalla, he kokoontuivat rannalle, muistaakseni juuri Seinen rannalle. Heitä alettiin kutsua rantalaisiksi ja he tekivät rantaa. Tämä kyseinen ranta sana ei tarkoita kuitenkaan sellaista rantaa, jolla otetaan aurinkoa.
Niin sitten tapahtui, että toissapäivänä julkiset liikennevälineet kulkivat osittain ja jotkut postit ja muut lakkoempatiaa osoittavat lafkat olivat kiinni. Lakolla ei ollut suurta vaikutusta elämääni, tosin matka metrolla kesti suuntaansa kymmenen minuuttia tavallista pidempään. Metro oli täynnä, niin täynnä, ettei tarvinnut pitää edes kiinni mistään elottomasta metalliputkesta pysyäkseen pystyssä, vaan kaikki tukivat toisiaan. Ohhoh sitä läheisyyttä.
C'est la fête - tämä on juhlaa, sanoi eräs mies tunkiessaan metroon sisälle. Luulen, ettei lausahdukseen kuitenkaan sisältynyt mitään erotiikkaa.
Melkein kaikki metrolinjat kulkivat vähintään puolittain, ainoastaan linjan 14 metrot kulkivat kaikki. Kyseinen linja on täysin automaattinen, joten se luultavasti tarvitsee käynnistyäkseen jonkinlaisen napin painalluksen, oli se sitten digitaalinen tai muovinen nappi.
Minulle heräsi toiveikas ajatus tuosta toimivuudesta, että olisipa kaikki metrolinjat automaattisia, niin ei tarvitsisi huolestua kaiken maailman lakoista. Toisaalta, tästä tuli mieleeni serkkuni pieni metallinen vihreä junarata, jonka hän sai joulupukilta seitsemänkymmentäluvulla. Kun nappia painoi, niin juna kiersi ympyrää ja sitä me seurasimme tarkasti. Jotenkin idea täysin automaattisesta metrosta tuntuu vielä kevyesti karmaisevalta. Kenellä on sitten se iso valtaa pitävä sormi, joka painaa nappia? Entä kun se menee lakkoon? Vai olisiko kaikki automaattista, ettei edes sormea tarvita? Miten suuri valta olisikaan sillä sormella!
Onko minusta kehittymässä aito postmodernisti, joka näkee liian vallan luovuttamisen koneille riskinä? Näen sieluni silmin tulevaisuuden metron kuin sen seitsemänkymmentäluvun vihreän metallisen junaradan, jota käynnistyksen jälkeen seuraa usea silmäpari. Ja heillä on valtaa.
Niin sitten tapahtui, että toissapäivänä julkiset liikennevälineet kulkivat osittain ja jotkut postit ja muut lakkoempatiaa osoittavat lafkat olivat kiinni. Lakolla ei ollut suurta vaikutusta elämääni, tosin matka metrolla kesti suuntaansa kymmenen minuuttia tavallista pidempään. Metro oli täynnä, niin täynnä, ettei tarvinnut pitää edes kiinni mistään elottomasta metalliputkesta pysyäkseen pystyssä, vaan kaikki tukivat toisiaan. Ohhoh sitä läheisyyttä.
C'est la fête - tämä on juhlaa, sanoi eräs mies tunkiessaan metroon sisälle. Luulen, ettei lausahdukseen kuitenkaan sisältynyt mitään erotiikkaa.
Melkein kaikki metrolinjat kulkivat vähintään puolittain, ainoastaan linjan 14 metrot kulkivat kaikki. Kyseinen linja on täysin automaattinen, joten se luultavasti tarvitsee käynnistyäkseen jonkinlaisen napin painalluksen, oli se sitten digitaalinen tai muovinen nappi.
Minulle heräsi toiveikas ajatus tuosta toimivuudesta, että olisipa kaikki metrolinjat automaattisia, niin ei tarvitsisi huolestua kaiken maailman lakoista. Toisaalta, tästä tuli mieleeni serkkuni pieni metallinen vihreä junarata, jonka hän sai joulupukilta seitsemänkymmentäluvulla. Kun nappia painoi, niin juna kiersi ympyrää ja sitä me seurasimme tarkasti. Jotenkin idea täysin automaattisesta metrosta tuntuu vielä kevyesti karmaisevalta. Kenellä on sitten se iso valtaa pitävä sormi, joka painaa nappia? Entä kun se menee lakkoon? Vai olisiko kaikki automaattista, ettei edes sormea tarvita? Miten suuri valta olisikaan sillä sormella!
Onko minusta kehittymässä aito postmodernisti, joka näkee liian vallan luovuttamisen koneille riskinä? Näen sieluni silmin tulevaisuuden metron kuin sen seitsemänkymmentäluvun vihreän metallisen junaradan, jota käynnistyksen jälkeen seuraa usea silmäpari. Ja heillä on valtaa.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Vive la difference!
Viisitoista vuotta sitten läksin Ranskasta vannoen, että en ikinä palaa tähän maahan. En ikinä. Täällä Ranskassa nyt kuitenkin olen. Viikko Pariisissa on mennyt nopeasti Erasmus-kuvioissa kaikkien parikymppisten kanssa, olen ollut aktiivisesti tapahtumissa, kävin jopa aperitiivillä baarissa. Olen kuitenkin erilainen erasmuslainen ikäni puolesta.
Joskus silloin entisessä elämässäni Ranskassa jouduin käsittelemään erilaisuuttani, se ei liittynyt ikään. Olin ollut jo pitkään maassa ja kielitaitokin kehittyi mukavasti. Pystyin kommunikoimaan jokseenkin vaivatta eri tilanteissa ja sain positiivista palautetta ranskan kielen taidostani, eli sitä kehuttiin.Monesti minua luultiin ranskalaiseksi kielitaitoni takia. Onhan se mukavaa kun kielitaitoa kehutaan, mutta jossakin kohtaa huomasin, että tämä ärsytti minua. Aluksi vastasin kommentteihin, että olenhan ollut maassa jo kauan tai olen opiskellut paljon tai puhun kotona joka päivä ranskaa tai olen ranskan kielen opettaja. Ja hymyilin väkinäisesti. Vähitellen luovuin väkinäisestä hymystä ja sanoin kommentoijille, että on itsestään selvää, että puhun jo hyvin edellä mainituista syistä. Lopulta kommentit aiheuttivat minussa aggressiivisuutta ja teki mieli huutaa ja ravistaa, että lopettakaa! Se oli outoa.
Jossakin vaiheessa minun piti pysähtyä miettimään, että miksi ihmeessä tämä aiheuttaa niin suuria negatiivisia tunteita. Vastaus tuli yhtenä päivänä: en hyväksynyt, että minua pidetään erilaisena ranskalaisten joukossa, olisin halunnut sulautua joukkoon. Koin, että kommentit osoittivat erilaisuuteni. Asialle oli tehtävä jotakin ja tein omat ratkaisuni, että pääsin elämässä eteenpäin. Ja se helpotti, hyväksyin erilaisuuteni ja että olisin aina erilainen tässä maassa. Toki tässä maassa en todellakaan ole ainoa, mutta minua ei viedä lentokoneella valtion laskuun takaisin kotimaahani, joten on niitä erilaisuuksiakin erilaisia.
Nykyään kommentit ranskan kielen taidostani eivät ärsytä. Eikä myöskään ne kommentit, joita olen saanut erottuvana erasmuslaisena, ainakaan toistaiseksi.
Joskus silloin entisessä elämässäni Ranskassa jouduin käsittelemään erilaisuuttani, se ei liittynyt ikään. Olin ollut jo pitkään maassa ja kielitaitokin kehittyi mukavasti. Pystyin kommunikoimaan jokseenkin vaivatta eri tilanteissa ja sain positiivista palautetta ranskan kielen taidostani, eli sitä kehuttiin.Monesti minua luultiin ranskalaiseksi kielitaitoni takia. Onhan se mukavaa kun kielitaitoa kehutaan, mutta jossakin kohtaa huomasin, että tämä ärsytti minua. Aluksi vastasin kommentteihin, että olenhan ollut maassa jo kauan tai olen opiskellut paljon tai puhun kotona joka päivä ranskaa tai olen ranskan kielen opettaja. Ja hymyilin väkinäisesti. Vähitellen luovuin väkinäisestä hymystä ja sanoin kommentoijille, että on itsestään selvää, että puhun jo hyvin edellä mainituista syistä. Lopulta kommentit aiheuttivat minussa aggressiivisuutta ja teki mieli huutaa ja ravistaa, että lopettakaa! Se oli outoa.
Jossakin vaiheessa minun piti pysähtyä miettimään, että miksi ihmeessä tämä aiheuttaa niin suuria negatiivisia tunteita. Vastaus tuli yhtenä päivänä: en hyväksynyt, että minua pidetään erilaisena ranskalaisten joukossa, olisin halunnut sulautua joukkoon. Koin, että kommentit osoittivat erilaisuuteni. Asialle oli tehtävä jotakin ja tein omat ratkaisuni, että pääsin elämässä eteenpäin. Ja se helpotti, hyväksyin erilaisuuteni ja että olisin aina erilainen tässä maassa. Toki tässä maassa en todellakaan ole ainoa, mutta minua ei viedä lentokoneella valtion laskuun takaisin kotimaahani, joten on niitä erilaisuuksiakin erilaisia.
Nykyään kommentit ranskan kielen taidostani eivät ärsytä. Eikä myöskään ne kommentit, joita olen saanut erottuvana erasmuslaisena, ainakaan toistaiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)