Kävin tänään rautakaupassa. Se oli suurinpiirtein samanlainen kokemus kuin silloin kun käyn kotopuolen rautakaupassa. Sain harhailla suurten hyllyjen välissä etsien tarvittavia tavaroita aivan yksikseni, eikä myyjiä näkynyt moniakaan ja jos näkyi, niin heillä oli kiire päästä eroon minusta. Kuinka kotoista! Ainoa merkittävä ero oli turvamies ovella, sellaista en ole vielä kotopuolessa nähnyt.
Vaikuttaisi siltä, että rautakauppoissa on oma kulttuurinsa. Joskus seitsemänkymmentäluvulla Spedellä oli mainio rautakauppasketsi, jossa käy ilmi kyseisten kauppojen palveluhalukkuus. Asiakas koettiin taakaksi. Oman kokemukseni perusteella tämä ei-niin-palvelualtis-kulttuuri olisi säilynyt. Toki myönnän, että onhan se parantunut, varsinkin maaliosastolla, mutta siinä kohtaa kun tänään myyjä vain tokaisi, että ottakaa se puulevy hyllystä ja tuokaa tänne, niin sahaan sen määrämittaan, niin raivostutti. Joo, otan vaan ja vien sahattavaksi. Ne levyt olivat isoja ja painavia ja en edes ylttänyt niihin! Kihisytti. Ja sitä myyjää en nähnyt enää ollenkaan. Toiset olivat nihkeästi lähestyttäviä, kun eihän he tietenkään olleet puuosaston henkilökuntaa, joten luovutin.
En olisi voinut kuvitella, että joudun käymään isossa rautakaupassa täällä Pariisissa, kun täällä on näppäriä alan pikkuliikkeitä ihan omassa korttelissa. Niissä myydään kaikenlaista tarviketta lampusta maaliin. Niin kuitenkin on, että minun pitäsi hankkia ikonimaalauslauta, joka täytyy itse pohjustaa. Ihan niin suurta valikoimaan pikkukaupoissa ei ole, valitettavasti. Huomenna yritän uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti